Suomen valtiolla on jännitteinen suhde valtion rajojen sisällä asuvia vähemmistöön kuuluvia kansoja kohtaan. Nämä kansat eivät sovi siihen tarinaan, jota Suomessa on rakennettu vuosikymmeniä yhdestä yhtenäisestä pienestä Suomen kansasta. Suomi on valtiona pyrkinyt historiansa aikana pakkosuomalaistamaan näiden kansojen tapoja, vieraannuttanut näihin kansoihin kuuluvia omasta kielestään ja uskonnostaan sekä väkivalloin pyrkinyt vaientamaan heidät. Viimeisin luku tässä asiassa on tullut eteen aivan viime aikoina, kun Saamelaiskäräjälain uudistaminen on jälleen kerran uhannut pysähtyä suomalaisten ankaraan vastustukseen. Jo monta hallituskautta Saamelaiskäräjälaki on jätetty uudistamatta ja huomiotta, ja poliitikot ovat todenneet sen uudistamisen olevan mahdotonta.
Nyt saamelaiskäräjälain uudistus on kuitenkin tulossa eduskunnan äänestettäväksi ja voimme vain toivoa, että se saadaan viimein läpi. Keskusta vastustaa lain läpimenoa, mikä uhkaa oleellisella tavalla lain läpimenoa. On todella häpeällistä, jos laki ei vieläkään mene läpi, koska Suomi on jo useamman kerran saanut asiasta huomautuksia Euroopan ihmisoikeuselimiltä. Lain läpimenosta on kiinni saamelaisen kielen ja kulttuurin säilyminen saamelaisten omissa käsissä. Tällä hetkellä saamelaiskäräjälain nykytila aiheuttaa sen, että Saamelaiskäräjille on asettunut ehdolle ja päässyt vaaleissa läpi suomalaisia, jotka teeskentelevät olevansa saamelaisia tai jotka väittävät lappalaisiksi merkittyjen kaukaisten sukulaistensa perusteella olevansa oikeutettuja kutsumaan itseään saamelaisiksi. On sanomattakin selvää, että Suomen on valtiona luovuttava ulkoapäin tapahtuvista kansojen määrittelyistä ja annettava valta saamelaisille itse määrittää itsensä. Suomi on sen valtiona velkaa saamelaisille ja paljon on työtä vielä tehtäväksi vuosikymmenten vääryyksien ja tulehtuneiden välien myötä. Kyse on ihmisoikeuksista.
Unohdetut karjalaiset
Siinä missä kuitenkin saamelaisista jo puhutaan, heidän oikeuksiaan puolustetaan ja moni valtion työntekijä tekee parhaansa heille tärkeän lain valmistelemiseksi, karjalaisten asioita ympäröi täysi hiljaisuus ja vaiteliaisuus. Feministinen puolue otti kantaa Kalevalan kulttuuriseen omimiseen kesäkuussa 2022, jolloin puolueen somepostaukset saivat vihahyökkäyksen osakseen. Toisaalta asiasta kirjoitettiin myönteiseen sävyyn Iltalehdessä, mutta äänekkäät reaktiot olivat monet nuivia, vihaisia, pilkkaavia ja väärästä tiedosta syyttäviä. On huomionarvoista, että kyseenomainen päivitys oli karjalaisten henkilöiden työstämä ja muokkaama, mutta silti päivityksen väitettiin puhuvan karjalaisten ohi. Syynä tähän on, ettei karjalaisia omana kansanaan vieläkään oikeastaan tunnisteta. Suomalaiset ovat kuulleet tarinoita karjalaisevakoista ja monella on tällaisiin henkilöihin sukulaissuhteita. Valtion vaientamisyrityksien myötä suomalaiset ovat unohtaneet historiansa monikulttuurisena maana, jossa on aina asunut eri kansoja.
Uusi kielilaki, jonka oli määrä ottaa huomioon lain tasolla karjalaisten ja muiden vähemmistökansojen oikeuksia sekä parantaa heidän mahdollisuuksiaan kielten oppimiseen, makasi vuoden päivät pöydällä eikä vähemmistökansoja informoitu sen käsittelyn kulusta. Lopulta kun lakiehdotus tuotiin kuultavaksi, paljastui se täysin riittämättömäksi. Lakiehdotus ei sisällä juuri konkretiaa siitä, millä tavalla kielipolitiikkaa tulisi edistää ja millaisiin asioihin rahoitusta kohdentaa. Karjalan kielelle ei myöskään luvata sille kuuluvaa laillisen kielen asemaa. Samaan aikaan karjalan kielen elvytyksen rahoituksesta on leikattu eikä elvytystyölle ole luotu minkäänlaisia konkreettisia raameja. Karjalan kielen elvyttäminen on äärimmäisen haastavaa puutteellisen rahoituksen ja resurssien vuoksi sekä aiempien lakien vuoksi, jotka eivät turvaa Karjalan kielen asemaa elvytystyössä.
Moni karjalainen on menettänyt kielensä ja juuristaan tietämätön, koska Suomen valtion harjoittama vaientamis- ja suomalaistamispolitiikka on vieraannuttanut monien isovanhemmat ja isoisovanhemmat kielestään ja kulttuuristaan. Kielen puhujat ovat niin ikään suurimmaksi osaksi iäkkäitä, minkä vuoksi karjalaa puhuvat ihmiset vähenevät koko ajan. Moni kieltä nuorempina vuosinaan puhunut on lakannut puhumasta sitä, minkä vuoksi karjalan kieli ja kulttuuri ei ole siirtynyt suvussa eteenpäin. Karjalan kielen puhujia on puhuteltu rasistisesti, heitä on syrjitty ja osoitettu heidän olevan huonompia ihmisiä. Tällaisessa ilmapiirissä moni on kokenut paremmaksi olla hiljaa ja sopeutua, jolloin tieto karjalaisesta kulttuurista ei ole siirtynyt eteenpäin jälkipolville. Tämä on ymmärrettävää, mutta myös erittäin surullista. Suomen voi sanoa valtiona toteuttaneen aktiivista kansanmurhaa suhteessa kokonaiseen kulttuuriin. Moni sotien aikainen tarina kertoo karulla tavalla siitä, miten samankaltaisesti Suomen valtio on kohdellut karjalaisia kuin Venäjän valtio kohtelee ukrainalaisia tällä hetkellä.
Tarvitaan uusi konkreettinen kielilaki ja systemaattista karjalan kielen elvytystyötä
Kun kieli kuolee, kuolee sanoja, sanontoja ja sanojen myötä paljon hiljaista tietoutta. On tiedossa, että alkuperäiskansojen kielen kuoleminen pahimmillaan kadottaa ensiarvoisen tärkeää lääketieteellistä tietoa, perimätietoa ja muuta päivittäisessä elämässä tarvittavaa tietoa. Eikä kyse ole pelkästään kielen ja sen takana olevista hyödyistä, vaan kyse on myös ihmisten juurilleen asettumisesta, mielenterveydestä ja identiteeteistä. Kun kieli kuolee, kuolee hiljalleen myös kulttuuri ja kun kulttuuri kuolee, kuolee sen mukana valtava määrä korvaamatonta tietovarantoa ja lukuisat ihmiset kadottavat yhteyden omiin juuriinsa. Karjalaisten oikeuksia ajavat karjalaiset ovat oikeutetusti vihaisia Suomen valtiolle ja siellä töitä tekeville päättäjille ja virkahenkilöille. Suomi ei kohtele heitä oikein, he eivät tule kuulluksi ja sopivan hetken tullen heidän haasteitaan vähätellään. Suomalaiset kerta toisensa jälkeen osoittavat, että he uskovat tietävänsä karjalaisten asioista enemmän ja osaavat hoitaa niitä paremmin kuin karjalaiset itse. Historiassa on pilvin pimein esimerkkejä siitä, miten suomalaiset ovat pyrkineet luomaan karjalaisista rasistisia stereotypioita ja kertomuksia, joiden avulla karjalaisia tapoja on vääristelty ja paneteltu. Samaan aikaan karjalaisuudesta on brandatty kiiltokuvamainen eksoottinen vivahde käytettäväksi suomalaisten omissa huvituksissa ja kansallistunteen nostatuksissa. Karjalaisuudella tehdään jatkuvasti rahaa erityisesti Kalevalan kulttuurisen omimisen kautta, mutta siitä tulee karjalaiselle kulttuurille vain minimaalisesti hyötyä takaisin.
Suomi on aina ollut monikulttuurinen ja sitä se tulee aina olemaan. Suomen valtion maaperällä on aina asunut erilaisia kansoja, joilla on ollut toisistaan poikkeavia kulttuurisia tapoja. Historia ja nykytilanne huomioiden Suomen tulee tunnustaa oma ongelmallinen historiansa suhteessa maassa eläviin vähemmistökansoihin, antaa heille tunnustusta, korjata heitä koskevat lait heitä kunnioittavaan suuntaan ja parantaa kaikin puolin lainsäädäntöä heidän yhteisöään vahvistavaan ja tukevaan muotoon. Karjalan kielelle tulee myöntää sille kuuluva laillinen asema ja pitää huolta, että karjalankielisiä palveluita on karjalaisille saatavilla. Karjalan kielelle pitää niin ikään varata budjetista oma rahoituksensa, joka on jatkuva eikä poliittisten oikkujen vallan alla. On todettu, ettei tämä vaadi erityisen paljon rahallista panostusta, vaan enemmän kiinnostusta asiaan ja poliittista tahtotilaa. Jos suomalaiset eivät ole valmiita antamaan eri kansoille heille kuuluvia oikeuksia, voimme yksiselitteisesti todeta suomalaisen kolonisaation olevan suomalaisille tärkeämpää kuin yhdenvertaisuus ja ihmisoikeudet.
Lisää kielilaista sekä karjalaispolitiikasta voit lukea esimerkiksi Tuomo Kondien blogista, jossa on kattavasti selostettu auki, mikä kaikki karjalaispolitiikassa (tai sen totaalisessa puuttumisessa) on vikana.